19.10.2014

naapurista kuuluu naurua ja kiivaita askelia
ne elää railakasta nuorten elämää
kuuntelee hyväntuulista musiikkia yömyöhään
ystäviä ravaa rappukäytävässä
naurua ja huutoa

olen vähän kateellinen,
samalla kun ne tanssivat ja juovat,
minä oksentelen ja itken
vaikka meitä eristää vain yksi seinä,
elämät sen seinän molemmin puolin
taitavat olla aivan erinlaiset
luoja, olen niin säälittävä

näin toisen naapurin apteekin vieressä
olin menossa ostamaan laksatiivejä
kyyneleet silmissä,
se taas oli viereisen clubin edessä tupakalla
ystäviensä ympäröimänä
ei se nähnyt minua mutta minä huomasin
sen, se nauroi jollekkin jutulle minkä sen
kaveri kertoi. mä en kuullut mikä se oli,
apteekin automaattiovet aukesivat jo mulle,
avasivat lämpimän sylinsä.

kyllä mä hämärästi muistan,
miltä se mahtoi tuntua
mutta en mä enää pystyisi edes kuvitella,
että joskus vielä saisin tuntea niin
.........

lunta tulee taas
en voi uskoa, että kohta on taas talvi
että kohta on pimeää ympäri vuorokauden
en enää jaksa innostua joulusta niinkuin ennen,
en tule viettämään sitä enää yhdessä koko perheen kanssa
en tiedä edes miten se järjestetään, ollaanko jouluaatto isällä
ja joulupäivä äidillä vai miten. ei se tule olemaan samanlaista.

baarissa en osannut kieltäytyä kun joku mies pyysi
numeroani, toinen pyysi kirjoittamaan nimeni kännykkäänsä
älkää, minä seurustelen.
mutta ei, en saanut kieltävää vastausta suustani
toinen pyysi aamulla facebookissa kaveriksi, en hyväksynyt
toinen laittoi viestiä ja vastasin etten halua tavata
sentään aamulla torjuminen onnistui

en tiedä, kai minä halusin tuntea taas olevani haluttu.
vain sen pienen naurettavan hetken kun tuntematon mies
istuu yhtäkkiä viereeni, pyytää tarjoamaan drinkin.
minä kieltäydyn ja yritän katsoa muulle. mutta salaa virnuilen
ja sen pienen hetken tunnen, etten olekkaan menetetty tapaus.
mutta sen jälkeen alkaa ahdistamaan. voiko hänelle sanoa jo
näin alussa jutustelua että minulla on ihana poikaystävä?
minulla kun on historiaa parin kesän takaa vaikeudesta sanoa
''ei'', vaikken olisi tippaakaan kiinnostunut henkilöstä. eikä se
täysin onnistunut tuonakaan iltana. hieman epäröiden ja ahdistuen
sitten annoin numeroni ja heti sen jälkeen marssin tupakalle ja
vaadin, ettei mies lähtisi mukaan. ei hän lähtenyt mutta seurasi minua
koko loppu illan ja yritin vihjailla että kohta pitää lähteä kotiin. yksin.

siitä illasta selvittiin onneksi. en mene kyllä heti uudestaan.
päivät sen perjantai-illan jälkeen ovat olleet huonoja.
ihan puhtaasti vain huonoja, eikä ole edes terapiaa ensi viikolla.
ja loma loppuu. mitä minä edes tein lomalla?
en osaa sanoa. koko loma on sumussa. kuin olisin ollut
transsissa ja nyt olen herännyt, herännyt todellisuuteen.
koko seuraava viikko puistattaa, uusintakoe, kuvaamataidon
diplomin tekemisen aloittaminen (sillä alkaa kohta olla jo kiire)
ja paljon asioita hoidettavana..

14.10.2014

terapeutti epäilee traumaperäistä stressihäiriötä
ja sanoi että voitaisiin alkaa käyttämään traumoihin
erikoistunutta terapiaa hyödyksi

en koskaan ajatellut, että minulla oikeasti olisi jotain traumoja
että minä tarvitsisin traumapsykoterapiaa

pidin taas suurimman osan pahasta sisälläni
sanoin kyllä, että annan yleensä ymmärtää,
että minulla menee paljon paremmin,
kuin miten minulla oikeasti menee
vedän automaattisesti jotain positiivista roolia,
ainakin positiivisempaa mitä oikeasti olen
en edes huoma sitä itse, se tulee luonnostaan,
se vain väsyttää hieman.
enkä osaa pyytää apua, kun sitä tarvitsisin
en edes tiedä tarvitsenko!

eii, ei tämä ole niin vakavaa.
en minä ole itsetuhoinen enkä linnoittaudu
kotiini viikoiksi haisemaan.
syön joka päivä, jaksan välillä imuroida.
en ole viillellyt edes tämän vuoden puolella.
selviän päiviä itkemättä tai oksentamatta.
en ole alipainoinen enkä ole laihduttamassa.
jaksan jotenkin käydä koulussa ja nään joskus
jopa muitakin ihmisiä kuin kassaneitiä.

joten eihän tässä sitten mitään?
ei ainakaan mitään syitä miksi tarvitsisin apua?
ei se mitään vaikka välillä ahdistaa,
kun kerran perusasiat on hoidossa.

valehtelin lääkärille että tasainen olo on
että lääkitys puree OK
tai onhan se osittain totta, ei minulla nyt ole
ylitsepääsemättömän paha olla
en minä vain osannut sanoa mitään negatiivista,
ne sanat eivät vain muodotuneet huulille,
ne jäivät viimeistään kurkkuun kiinni
minä en tahdo olla huolen aihe

11.10.2014

tuntui oudolta,
kun joku muu penkoi keittiön kaappeja,
etsi salaatinottimia, joku muu kuin meidän
perheenjäsen. joku muu kuin äiti.
minä tiesin missä ne olivat, missä ne aina
ovat olleet ja missä äiti niiden halusikin olla.
mutta annoin vieraan naisen penkoa.

äiti ei ikinä käyttäisi tuollaisia korollisia
nahkaisia saappaita
äiti ei ikinä käyttäisi noin vaaleaa huulipunaa
ja noin paljon kajaalia
äiti ei tuoksu noin vahvalle parfyymille
eikä äiti laita salaattiin viinirypäleitä

mutta ei se mua vaivaa, en ole katkera
tai vihainen. ihanaa että isä on löytänyt
jonkun, vaikka sitten sellaisen jonka en
uskoisi sopivan hänen kanssaan yhteen.
enemmän mua vaivasi tämän päivän
oksentamiseen lankeaminen ja nöyryyttävä
kassillinen keksiä, sipsiä, dippiä ja karkkia
se nöyryyttävä kassi rapisi ja hölskyi mun
ajaessa pyörällä möykkyistä asfalttia
söin keksiä jo pyöräillessä, ja yksi keksi
tipahti matkalla maahan. en jaksanut sitä
poimia, ihmiset olisivat katsoneet paheksuvasti,
oudoksuen
mussutat keksiä pyöräillessä?
läski sika! etkö malta odottaa kotiin asti?
miten ahne ihminen voi olla!!

loppu päivästä on ollut pahoinvoiva olo
en pysty keskittymään mihinkään,
en edes uuteen sarjaan jota aloin seuraamaan
ahdistaa ja pää lyö tyhjää,
ei tee mieli olla

7.10.2014

sano se, sano se niin olet vapaa tästä
taistelusta, sano vaan totuus, niin
kaikki on huomenna hyvin..
-ainiin hitto! unohdin unilääkkeet kotiin,
mun pitäis varmaan mennä sinne yöks..
eeeiiii
-taasko sä unohdit ne?
-juuh.. lähin niin kiireessä et en muistanu
ovi kolahti ja näin taas bulimia voitti 6-0

ja mihin hintaan? ehkä sain helpotuksen
ahdistukseen, hetkellisen hyvän olon tunteen ja
tunsin olevani 20 minuuttia vapaa,
mutta minä valehtelin rakkaalleni,
uskoin kuiskutuksia korvissani enkä niitä
syvän ruskeita silmiä joita minun pitäisi.
jäljelle jäi vain kuvottava olo, turvonnut
olemus ja kylmä parisänky yhdelle. ja
pettymys, itseeni, tähän kaikkeen, bulimiaan,
joka väitti että kaikki olisi hyvin kun vain
saisin ahmia. ei ollut.

mun terapeutti kutsuu näitä retkahduksiksi.
vähän niinkuin tupakanpoltossa tai jos on
vieroituksessa huumeista. mä en tiedä, mutta
haluaisin uskoa. kai ne sitten on, nykyisin 
kun oksentelen niin paljon harvemmin kuin
ennen. ja ylensyöntiä (kauniisti sanottuna)
ei ole ihan joka päivä.
toivon, että tämä on menossa parempaan
suuntaan, että minä olen menossa parempaan 
suuntaan.
mutta antaa jonkun muun arvioida,
koska itse en vain osaa sanoa.
en tiedä ollenkaan, mihin suuntaan olen
matkalla.

-sä menit ahmimaan eikö vaan?
-juuh..
-mä kyllä arvasin, mä näin sen sun silmistä.

30.9.2014

peitto tuoksuu turvalta
siltä miltä sen pitääkin

puhuttiin terapiassa siitä miten mä
tavallaan
pelkään päästää irti masennuksesta
terapeutti sanoi että se on normaalia,
ja se on yleensä myös merkki,
ettei ole käsitellyt vielä kaikkea
mutta mähän olen käsitellyt jo ihan tajuttomasti

usein pidättelen kaikkea sisälläni
tein sitä jo pienestä pitäen tähän saakka
ehkä sisällä pidettyjä asioita on kertynyt
niin paljon, että niiden ulos päästämisessä
menee hyvinkin pitkään
silti minua pelottaa, missä muodossa ne pulpahtavat 
esiin, mihin asuun ne pukeutuvat

en koskaan voi kuvailla tätä tuoksua kellekkään
kukaan ei ymmärtäisi,
tämä on minun turvani