20.11.2014

sinun silmäsi
en pysty katsomaan liian pitkään
muuten itkisin niiden kauneutta
mutta ne ovat ainoat silmät joiden 
lävitse en pääse
ne ovat ainoat silmät joita ei voi lukea

sinä olet minulle edelleen täysi mysteeri
se on varmaankin rakkautemme salaisuus

15.11.2014

jokin on vialla
ylireagoin ja yliajattelen 
olen lähes vainoharhainen
uskon kokoajan suututtaneeni jonkun,
olen riittämätön ja huono ihminen

tämä aamu oli yksi vaikeimmista
kaikki tuntui kaatuvan niskaan ja
tuntui kuin elämäni olisi loppunut 
siihen paikkaan
painajaiset sekoittivat todellisuuden
ja uskoin asioita tapahtuneen joita
ei oikeasti tapahtunut.
luulin myös taas että olin tehnyt jotain väärin
ja kaikki läheiset ihmiseni olivat vihaisia
minulle
ja että minulla ei ole enää ketään

en tiedä ovatko luuloni enää oikeita
onko vika todella minussa?
saatan paisutella asioita,
aivan liikaakin, mutta uskon silti syissä
olevan edes jotain perää
tuntuu etten kestä enää tätä sekameteliä
pääni sisällä, ylitulkitsen asioita ja
vieläpä yleensä täysin väärin

tuntuu niin yksinäiseltä
vaikka sitten kun on jonkun kanssa,
alkaa lopulta yliajattelu ahdistamaan
ja on pakko päästä pois
kaipaan jotakuta halaamaan
jotakuta olemaan aina siinä
minua varten
ilman että minun täytyy epäillä hänen
tunteitaan ja sanojaan
mutten tiedä edes onko se mahdollista

baarissa minua kehuttiin kolmesti taas
kauniiksi. en voi jotenkin sietää sitä.
se saa minut voimaan pahoin, kun kävin
vessassa katsomaan peilistä, en nähnyt
mitään hyvää. olen aina aivan varma, että
kaikilla niillä ihmisillä oli jokin yhteinen
salaliitto ja he naureskelivat jälkeen päin
sille miten uskoin heitä ja miten läski 
ja ruma oikeasti olen. sanoessaan
kehuja suustaan näen miten heidän silmissään
kiiluu iva ja vahingonilo. hei eivät takoita,
mitä sanovat. se saa minut vihaiseksi,
ahdistuneeksi ja turhautuneeksi.
olisi tehnyt mieli laittaa käsi tukkimaan
heidän suunsa, huutaa että olevat hiljaa,
en kestä kuulla.  koko matkan kotiin itkin.
miten tämä voi muka olla mahdollista?
olenko minä minä? näänkö peilistä muka
saman mitä muut näkevät minussa?
miehet kehuvat jokaista naista
baarissa, he tekevät sitä aina. minä en
todellakaan ole poikkeustapaus, minulla
ei ole oikeutta edes ajatella sitä. he kehuisivat
vaikka lyhtypylvästä jos sillä olisi pillu.
en kestä elää näiden ajatuksien kanssa

12.11.2014

naapurin mummon hymy
niin suloisen lohdullista
vaikkei silti tarpeeksi

sisäisen yksinäisyyden kanssa on vaikeaa
kaipaisi läheisyyttä vaikka samalla toivoisi
saavansa olla rauhassa
minä kaipaan niin kovasti jotain,
etten osaa enää oikein olla
tiedän kaikkea mitä minun pitäisi saada aikaan,
tiedän että sitten se olisi ohi eikä tarvitsisi
enää murehtia. silti ylioppilaskirjoituksiin
osallistumis-lappu nököttää täyttämättömänä
pöydällä mainosten alla, diplomityö on seissyt
paikoillaan jo toista viikkoa ja pyykkivuori
kasvaa pituuttaan karmivaan tahtiin.

ylitin tosin itseni ja ostin kaupasta oikeaa ruokaa
riisiä ja kanaa ja tein kanasta kastikkeen
vaikka olen asunut asunnossani jo
yli neljä kuukautta, en ole vielä koskaan
laittanut kunnon ruokaa itselleni
aina olen syönyt valmisruokaa tai tehnyt
jotain porkkanaraaste-raejuusto mössöä
en sentään pitänyt kaikkea sisälläni,
sehän olisi ollut jo aivan liian paljon
edistystä. mutta jokin askel eteenpäin
sekin oli. rakastuin sweet&sour kastikkeeseen
niin paljon, että ostin sitä tänäänkin.
jos joku päivä osaisi syödä kolmen ihmisen
ateriasta vain puolet eikä kaikkea, ja saisi
pidettyä sen vielä sisällä, niin olisin ehkä ylpeä.

laihduttamisesta ei ole tietoakaan.
olen paisunut ja en oikein jaksa murehtia
sitä. en katso suihkun jälkeen peiliin
ennen kuin kaikki vaatekerrokset ovat päällä.
yritän saada jotain lohtua ruoasta. suklaa
ei päädy enää pönttöön, se ei jaksa päätyä
sinne. minusta on tullut laiska. silti terapeutti
kutsuu sitä edistymiseksi. ei, se on
välinpitämättömyyttä, se on laiskuutta.

pimeys turruttaa, silti se tuntuu helpolta.
helpommalta kuin sietämätön kuumuus
ja kirkas valo. se tuntuu kodikkaammalta.

11.11.2014

annan hetken itseni uppoutua
pehmeään mustaan 
pimeään ja kylmään
yksinäisyyteen
toiseen ulottuvuuteen
kukaan ei saata tavoittaa

minulla on välillä ollut ikävä sitä
vaikka parempaan suuntaan olen mennyt
silti enempää järkeä ei ole päässä
minä edelleen kaipaan nopeaa helpotusta
minä edelleen valitsisin lyhimmän tien

5.11.2014

aamulla selkenee
oon itkenyt itseni jo tyhjäksi
oon paikoillani
ei mikään mua voi nyt liikuttaa
et sinä, ei sinun sanasi tai tekosi
sen takia minä nautin aamuista
saan olla hetken tyhjä,
kaikki on hetken selkeää

illan mittaan olen luultavasti taas täynnä
täynnä kulunutta päivää
valmis itkemään sen pois
uudelleen

4.11.2014

"sä et ite rakasta ittees ollenkaan niin se
tekee tosi vaikeeta kenenkään muunkaan
rakastaa sinuu"
en oikein tiedä miten päin pitäisi olla

masennan häntä, tartutan häneen omaa
pahaa oloani
voiko olla pahempaa?
tätä minä pelkäsinkin, tämän takia en
halunnut päästää ketään lähelle, jäädä riippuvaiseksi
toiseen ihmiseen. 
pelkään että levitän ahdistuneisuuttani
muihinkin läheisiini, että hekin alkavat
rakentaa ympärilleen suojakuorta,
minulta.
olenko niin masentavaa seuraa?
näkyykö diagnoosini ulospäin?
 
"olisi kiva nähdä jos sä tuntisit edes jotain"
se kuulosti niin surulliselta, kuin jostain
masentavasta draamaelokuvasta.
mä rupesin itkemään.
ja hyperventiloimaan.

välillä mietin, että pitäisikö toisen parhaaksi
unohtaa kokonaan omat tunteet ja tarpeet,
ja katkaista välit. mä vihaan aiheuttaa
toisille kärsimystä, päänvaivaa. varsinkin
jollekkin jota rakastan yli kaiken. mä en
kestä enää katsoa itseäni täältä kaukaa,
miten murenen hänen edessään ja tunteiden
yhä syvetessä raahaan häntä mukanani
pohjalle. huomaamattani.
ei se ole oikein.

jos päästäisin kokonaan irti, niin tietäisin
että hän kyllä pärjää. lennä rakas,
minä en niinkään.. lennä kauas pois