26.7.2014

minun on pakko tulla vuodattamaan
tänne asioita koska pääni räjähtää
näistä kaikista ajatuksista

viime viikot menivätkin liian hyvin
söin järkevästi enkä oksentanut kertaakaan
en oksentanut onneksi tänään mutta
ahmin pitkästä aikaa, ja mietin koko illan
menenkö abclle vai en
teki niin mieli vain ostaa mummon antamalla
kympillä sipsiä ja kakkuja ja karkkia
ja vetää ne kerralla naamaan
tulivathan ne ahdistavat ajatukset sieltä
"viimein"

olen ollut nyt noin kolme päivää ihan
yksinäni mutta ei sillä että olisin jaksanut
pitää kavereihin yhteyttä
minua ärsyttää itseänikin se, miten olisi
ihanaa nähdä kavereita, mutta fyysinen kuntoni
sanoo ei
sain silti aikaiseksi käydä mummolla 
tänään ja kotikotona vaikkei siellä ollutkaan ketään 
on todella aikaansaamaton olo,
olen vain tuijjottanut huonoja ohjelmia
televisiosta ja maannut tuulettimen edessä
sanokaa joku minulle että se on okei,
että kesällä ei tarvitse olla supersosiaalinen
ja juosta rannalla ja jäätelöllä

en ole syönyt herkkuja pitkään aikaan,
en uskalla koska se yleensä aina laukaisee
ahmimisen. vaikka söisinkin jäätelön torilla
enkä silloin ahmisi, mutta se laukaisee 
himon joka kestää siihen asti kunnes olen
yksin ja kahmin jostain lisää jäätelöä
ja lisää ja lisää
tämän takia en oikein uskalla ostaa kotiin
mitään edes vieraita varten (vaikka minusta olisi
ihana kutsua ystäviä kahville ja tarjota heille
jotain hyvää..)
tänä iltana oli silti niiiin lähellä etten lähtenyt
helpottaa jos ajattelee että "käyn sitten aamulla,
aamulla saan syödä niin paljon kuin vatsa vetää"
koska aamulla yleensä ei ahmituta enää
eikä tee edes mieli makeaa

en tiedä mikä minut tekee niin väsyneeksi
ja voimattomaksi
onko se tämä kuumuus vai vaikuttaako
venlaflaxin jotenkin eri tavalla parin
viikon syömisen jälkeen?
luulisi että olo olisi energisempi kun
ei ole tullut laatattua, se nimittäin vei
voimia erittäin runsaalla otteella
mutta nyt olenkin aivan nuutunut ja
päätä särkee lähes päivittäin

poikaystäväni on toista päivää mökillä
kavereidensa kanssa, ja olen ehkä hieman
yksinäinen. ja ahdistunutkin, sen pienen verran mitä
tämä tunnottomaksi tekevä lääke vain antaa periksi
haluaisin piirtää mutten osaa enää, en saa inspiraatiota
pitäisi tehdä biologian tehtäviä, mutta sekin jää
vain ajatukseksi joka muistuu mieleeni aina väsyneenä
iltaisin.

minulla on ikävä sitä aikaa kun kaikki oli hyvin
joskus viisi vuotta sitten
voi, minä niin tahdon takaisin sinne,
olemaan normaali iloinen pikkutyttö..

24.7.2014

soittolistassa tuli vastaan kappale,
jota äiti kuunteli paljon kun olin pieni
ikäviä muistoja tulvii lyriikkojen välistä
perheväkivalta ei koskaan ole hyväksyttävää
ja minä muistan nyt kaiken,
nekin asiat mitä vanhempani luulevat
etten edes tiedä

kovaääniset riidat vessassa,
itkua ja huutoa
alkoholia ja huonoa vanhemmuutta
tunnen molempia vanhempiani kohtaan
paljon vihaa ja surua
mutta sen kaiken keskeltä löytyy silti rakkautta,
ymmärrystä ja sääliä
tahtoisin vain halata molempia
ja samaan aikaan huutaa ja vaatia selitystä

mutten voi sanoa koskaan kellekkään
en koskaan voi sanoa sitä ja
se kalvaa minua sisältä

17.7.2014

on outo olo,
kuin olisi lukossa
en jaksaisi hymyillä
mutten osaa enää itkeä
ahdistaa muttei kuitenkaan
en osaa olla vihainen,
en itselleni enkä kellekkään muulle
tuntuu vain utuisen surulliselta
apaattiselta, tyhjältä
olen väsynyt, heräsin taas yöllä
enkä saanut sen jälkeen unta
olen tappanut aikaa
olevinaan tehnyt kaikkea

olen käyttänyt rahaa holtittomasti
täysin vastuuttoman nuoren tavoin
en uskalla säästää kuitteja tai katsoa
automaatilla tilin saldoa
tuhlaamisestakaan en saa enää sellaista
iloa, kuin ennen
enemmänkin se ahdistaa, tunnen siitä
valtavaa syyllisyyttä ja katumusta
saisinkohan ahmimisesta helpotusta?
en saisi kokeilla nyt kun on hyvä putki
päällä,
näitä kun on niin harvoin 
mutta eikös sen pitäisi olla hyvä juttu?
että on hyvä putki?
miksi en sitten osaa iloita siitä tai olla
itsestäni yhtään ylpeä?
mistä minä löydän ulostien, edes pienen
hetken jolloin saan sitä mielihyvää
mitä aina ennen sain näistä asioista?
vai viekö lääke oikeasti kaiken hyvän?

15.7.2014

oksentamattomuus on pysynyt
en tiedä mihin suuntaan olen menossa
mistään en saa todellista iloa
saatan tulkita normaalit ilmeet
suuttuneiksi tai uhkaaviksi
kokoajan pelkään että N on suuttunut,
kyllästynyt minuun
yritän olla parempi, aina enemmän
en tiedä onko hän edes kertaakaan suuttunut,
vai olenko vain tulkinnut väärin
tuntuu että on vaikea pitää kaikkea kasassa
aina jostain joku murtuu

kasvoni ovat edelleen turvonneet,
vaikken ole oksentanut kohta kahteen viikkoon
ei voi varmaan olettaa että ne heti palautuisivatkaan
kun oksentamista on takana yli 1,5 vuotta
mutta tämä alkaa olla jo vaikeaa
himoitsen ruokaa välillä niin, että se pelottaa minua

kohta alkaa jo koulu,
on pakko jaksaa
kaikki riippuu siitä,
suoritanko kurssit
mutta minä en oikeasti tiedä jaksanko sittenkään..
kesäloma ei tunnu lomalta,
se tuntuu raskaalta,
vaikka nyt kaikki pitäisi olla hyvin

7.7.2014

päivät ovat tasaisia
harmaita ja paksuja
huomaan venlaflaxinin saavan minut
hikoilemaan paljon enemmän kuin ennen,
olen herännyt aamulla kauttaaltaan hiessä
en oikeastaan nauti tai kärsi
olen vain, yritän keksiä jotain millä
tuhlata aikani
en jaksa olla yhteyksissä kavereihin
luulin että alussa haluaisin kaikkien käyvän
kylässä mutta nyt tekee mieli olla yksin
koen sen hieman huonona asiana,
tykkään yksinolosta liikaa

en osaa kirjoittaa tai piirtää
minulla ei ole tunteita joita siirtää paperille
ei mielikuvitusta tai ideoita
en osaa olla luova ja persoonani on
painunut hieman johonkin pohjalle

mutta näinhän ne lääkkeet toimivat

5.7.2014

luin vanhoja kirjoituksia
te olette laittaneet niin paljon ihania ja kannustavia
viestejä, niin haluan tässä sanoa kaikille vielä että kiitos<3
kaikki viestit ovat lohduttaneet minua jollain tasolla
ja olen pahoillani etten kaikkiin ole jaksanut
vastata, silti kaikki olen aina lukenut.

olen nyt ollut 3 yötä omassa kodissa ja tämä on
itseasiassa tuntunut ihan hyvältä.
en edes tunne oloani yksinäiseksi, viihdyn yksin.
en ole ahminut tai oksentanut kertaakaan, ja 
olen siitä erittäin ylpeä. luulin että ensimmäiset
yöt menisivät itkiessä ja bulimioidessa,
mutta niin ei käynytkään.
venlaflaxin vie ilon, mutta myös surun,
joten oikeastaan näin on parempi. koska ennen tätä
oli niin paljon surua ja ahdistusta. iloita en pysty 
aidosti, mutten kyllä pystynyt ennen lääkettäkään,
ainakaan kunnolla.

onneksi minulla on tukihenkilöni,
joka käy alussa noin pari kertaa viikossa käymässä.
auttaa asioissa, ilman sitä olisin erittäin stressaantunut.
ehkä tästä vielä tulee jotain.

olin pitkästä aikaa juomassa,
ja muistutin itseäni siitä miksi olen vähentänyt.
yöllä kun tulen kotiin en saa unta tai herään
aamulla kuuden maissa (niinkuin nyt) ja olo on huono
ei tekisi mieli juoda ollenkaan ensi viikon festareilla.
myös jossain vaiheessa iltaa aina en jaksa enää puhua
ja jään tuijjottamaan kaukaisuuteen
sosiaaliset voimani hupenevat, ja vetäydyn huomaamatta
jonnekkin taustalle