27.2.2015

vaikka olenkin ollut ajoittain alakuloinen
ja henkisesti erittäin uupunut,
niin huomaan erään asian, missä olen
mennyt ikäänkuin huomaamattani
hurjasti eteenpäin.
nimittäin syömisessä.

se, että oksentaisin joka päivä kymmeniä
kertoja ja ahmisin suuria määriä ruokaa,
on vaihtunut lähes täydelliseen oksentamattomuuteen.
voin sanoa syöväni päivittäin hiukan
enemmän, kuin kokoiseni tytön täytyisi,
mutta se ei kuitenkaan ole ahmimisluontoista
silmät ristissä mättämistä vaan
säännöllisempää oikeaa syömistä.
mutta se ei edes ole suurin edistysaskel,
minkä olen ottanut. olen alkanut nimittäin
ensimmäisen kerran neljään pitkään vuoteen
hyväksymään muiden laittamia ruokia
(joissa on kenties myös sitä pelottavaa
öljyä tai majoneesia) ja jopa olemaan
luonteva niiden suhteen.
minulla on ollut pitkä ajanjakso, jolloin
uskoin, etten koskaan ikinä enää pysty
tulemaan enemmän vastaan normaalia
syömistä, kuin silloin olin tullut. olen
tehnyt pitkään samoja ruokia hieman
kyllästymiseen saakka, ja nyt viimein
olen avannut silmäni niille oikeille 
resepteille katsomatta kaloreita.
luulen että tämä on vaikuttanut samalla
ahmimattomuuteen, ahmiminen kun pyöri
paljon kaloreiden ja terveellisyyden ja
epäterveellisyyden rajoilla leikkimisellä.
huomaan että äidin tekemää paellaa voi
oikeasti syödä, pelkäämättä että siitä lihoo
enemmän koskaa se on äidin tekemää.
en enää osta rasvattomia tuotteita omasta
tahdostani, mikä oli joskus aivan absurdi
ajatus.
olen tilannut pari kertaa grilliruokaa oma-aloitteisesti,
enkä ole edes harkinnut sen oksentamista.

pieniä askelia, joista on tullut jo jotain 
vähän suurempaa. ehkä askel eteenpäin
paranemisen taipaleella?
en silti uskalla hurrailla vieläkään liian
lujasti, sillä suurinosa näistä heräämisistä
on tapahtunut hyvin pienen ajan sisällä.
toivon silti, etten ihan heti vajoaisi taas
bulimiaan niinkuin olen ennen vajonnut,
sieltä on äärettömän vaikeaa nousta ylös.

mikä sitten on auttanut minua pääsemään
eteenpäin? asioita on loksahdellut
päässäni kohdalleen. en ole lukenut enää
niin usein suomi24 syömishäiriö tai masennus-
palstoja joissa aikoinaan huusin anonyymisti
apua. en ole jaksanut enää tehdä aikoihin
epärealistisia loppuelämän terveellistämis-
tavoitteita. en pysähdy enää kasvishyllyille
täyttämään tulevaa lounaslautastani,
vaan lounaan lisukkeita.
yksinkertaisesti näistä asioista on mennyt
into, ne eivät enää kiinnosta samalla tavalla
kuin ennen. hyvä luoja, ostin pari viikkoa sitten
salaatin kastiketta, josta ajattelin 4 vuotta
sitten päiväkirjani mukaan "mä en vain
ymmärrä kuka haluaa tehdä terveellisestä
raikkaasta salaatista epäterveellistä?? 
tunkea jotain rasvaista paskaa siihen sekaan?
hyi hitto!!"
mutta näihin ajatuksiin ovat varmasti
minua tietämättään työntäneet kaksi
ihmistä: poikaystäväni ja terapeutti.
poikaystäväni lähes jatkuva läsnäolo
ja terapeutin ymmärtäväisyys ovat jollain
tapaa ajauttaneet minut lähemmäs
ihmisyyttä. lähemmäs yhteenkuuluvuutta.
en voi melkein uskoa sitä, mutta tunnen
koulun ruokalassa vasta nyt kuuluvani
todella joukkoon. tunnen olevani siellä
samanlainen kuin muut. ja ennen kaikkea
se tuntuu hyvälle, eikä minulla ole siellä
tarve skipata mitään ruoka-ainetta ahdistuspäissäni.

nyt tuli pitkä teksti, mutta halusin kirjoittaa
tämän lähinnä itselleni, muistutukseksi
vain, että olen mennyt eteenpäin vaikkei
siltä aina tuntuisikaan. ja myös muille,
kenties anoreksiasta/bulimiasta/bedistä
kärsiville/parantuville, joiden usko 
siihen kultaiseen keskitiehen on hukassa.
se on mahdollista saavuttaa.

22.2.2015

olen loppuun palanut tähän
omien mielipiteiden ja arvojen ylläpitoon,
itsensä puolustamiseen, muiden auttamiseen,
tilanteen hallitsemiseen, vastuuhun,
ihmisten kuuntelemiseen ja ymmärtämiseen.
minä en j a k s a
olkaa hiljaa
antakaa minun olla rauhassa

aikani tuntuu hektiseltä, vaikken oikeasti
tee juuri mitään. se menee lipuessa muiden
virtojen mukana (lähinnä vain sinun),
samalla lipuu pois energiani,
jota jostain tyhjästä aina synnytän.
pitäisi sanoa ei tai kyllä, mutta vieläpä
tarkoittaa sitä. en ole valmis tällaiseen
elämään, rakas, en vielä. olen liian herkkä ja myötätuntoinen sinun vahvoille ja
koville seinillesi. miten voisin elää tuulena
sinun neljän suljetun seinäsi sisällä?
sinä asetat minulle tietämättäsi rajat ja
minä vihaan niitä, kun uskon
rajattomuuteen ja erottelemattomuuteen.
ensimmäistä kertaa minä melkein vihaan
jotain ja eikö olekkin surullista, että se on
jotain mikä tulee sinusta?
ehkä minun ei kuulu olla kanssasi.
ehkä minun ei kuulu olla täällä ollenkaan.

puhut sellaista, mitä en voi uskoa,
vaikka kuinka koitat saada minut
puolellesi, valaista minut maailmaasi.
sanot näkeväsi nyt kirkkaasti, mutta tuntuu
kuin katsoisit kapean kaukoputken
lävitse, saatat nähdä kaukaa jonkin
suuren kokonaisuuden, mutta et näe lainkaan
lähelle. tänne, minne minä näen niin
selkeästi..

purat humalassa itseäsi minuun
minua huimaa
taakkani kasvaa
itkettää
lopeta

19.2.2015

terapeutin huoneessa on kauniita yksityiskohtia
pieniä lintuja ja perhosia, solmuvärjätty
kangas jossa on rauhoittavia värejä, pehmeä pieni nallekarhu, kynttilöitä ja
ikkunaan liimattuja kortteja joissa on
kannustavia lauseita.
lempi katseenkiinnittämispisteeni ovat
valkoinen käsin kudotun matonreuna,
lasikaapin kirjat joiden sivussa lukee 
sanoja "mielen psykologia", "trauma"
ja "hyvinvointi", katosta roikkuva viherkasvi jonka en usko olevan aito 
ja eräs pikkupöydällä oleva maalaus, jota
luultavasti joku asiakkaista joka viikko on
tehnyt eteenpäin. siinä on keijun kuva.
mietin aina kuka sitä tekee. 30-vuotias
nainen joka sairastaa synnytyksen jälkeistä
masennusta? 17-vuotias tyttö jolla on
pahoja fobioita? 45-vuotias mies jonka
sisällä ammottaa tyhjyys ja riittämättömyys?

ensi kerralla käytetään uutta menetelmää
traumojen hoitoon, EMDR:rää
ensimmäinen rankempi muisto otetaan
esille, ja tänään sen valitseminen oli
tuskaista
monenlaisia muistoja tulvi mieleeni, ja jotkin
suloiset ja ihanatkin muistot tuntuivat hyvin
surullisilta ja haikeilta. 
nyt minua pelottaa hieman ensi viikko
en haluaisi eläytyä enää siihen hetkeen,
en uskaltaisi heittäytyä siihen mukaan
minä pelkään tuoda sen tähän hetkeen,
minä pelkään jääväni siihen jumiin

12.2.2015

koko penkinpainajaiset oli jäädä välistä,
sillä aamulla olo oli masentunut, pahoinvoiva, turvonnut ja lihava.
toivoin jopa että olisin oksentanut edellisenä
iltana kaikki monta kymmentä korvapuustia,
jotka olin kuitenkin jättänyt sisälleni.
voisimpa vain oksentaa itseni pois.

poikaystävän rohkaisemana silti lähdin
paikalle ja olihan se ihan mukava kokemus.
yritin hymyillä ja nauraa parhaani mukaan
(välillä aidosti, välillä epäaidosti),
mutta viimeistään rekassa voimani alkoivat
ehtyä, huudoista ja vilkutuksista tuli 
yhä vain pakonomaisempia ja väsyneempiä.
loppupuolella en jaksanut enää edes hymyillä
vanhoille suloisille papoille ja vilkuttaville
pikkulapsille,
päässäni pyöri minä haluan pois.

tuntui vain niin ulkopuoliselta, yksinäiseltä,
teennäiseltä ja turhalta.
minä näytän tyhmältä, rumalta ja
kummalliselta. minä olen tylsä, outo ja
masentava. minä olen liian ujo, hiljainen
ja kiusallinen.

olen sanonut asioita ääneen, jotka olisi
pitänyt häntä suojellakseni pitää sisälläni
olen lausunut sanat "kuolema" ja "helpotus"
samassa virkkeessä, ja saanut näinollen
paheksuntaa ja huolta. ei minua kannata
kuunnella, minun sanani varaan ei kannata
laskea. ajatukset kiertävät kehää,
negatiivisia ja positiivisia, vihamielisiä 
ja rakastavia. ne ovat muuttuvia,
ne eivät pysy samana. siksi pelkään
heittäytyä minkään vietäväksi,
mikä ei välttämättä ole edes todellista,
mikä ei anna minulle vastauksia,
vain lisää kysymyksiä.
siksi minun on seisottava yhä paikallani,
odottaen että tulisi tyyntä.

1.2.2015

voitaispa kelata alkuun
aloittaa alusta
vaikken usko että mikään menisi toisin
tuijotan tyhjää tekstikenttää,
välkkyvää sinistä viivaa odottamassa,
että kirjoittaisin jotain anteeksipyynnön kaltaista
mutta kun ei tämä ollut vain minun vikani

minun piti päättää itkenkö vai käynkö vessassa
nimittäin oli vain yksi vessapaperirulla
minä itkin koko rullan

minä pelkään loppuja, pelkään
menettämistä ja otteen irrottamista,
riitoja ja tyytymättömyyttä,
kylmää sänkyä ja sitä ettei kylpyhuoneessa
ole miesten deodoranttia.
mutta eniten minä pelkään päätöksiä,
jotka minun on tehtävä yksin.

miksi minun pääni huutaa eri asioita?
muuttaa milipidettään ja luonnettaan?
tunne-elämäni on niin epävakaa,
ettei siinä ole enää järkeä.

31.1.2015

katson auton kyydissä tuikkivia kirkkaita valopalloja, lähellä ja kaukana,
me kiidämme niiden ohitse, kun ne
jäävät paikalleen odottamaan minua

niiden takana avautuu pimeä,
musta metsä,
etkä sinä edes tiedä miten minun
tekisi mieli heittäytyä sen metsän armoille,
halata sitä, sulautua yhdeksi sen kanssa,
se on odottanut minua kaikki nämä vuodet
se ei vaadi minua hymyilemään alakerran 
vanhalle tädille joka päivittelee minulle
aina säätä,
se ei vaadi minua pyöräilemään sen
luo, silloinkin kun ei huvittaisi edes elää,
se ei vaadi minua kirjoittamaan wilmaan
häpeällisiä poissaoloselvityksiä jotka 
sisältävät sanoja "terapia", "väsymys" ja "huono vointi"

se ei vaadi minua pitämään yhteyttä
kehenkään, tekemään oikeita valintoja,
miellyttämään ketään, syömään tai
olemaan syömättä, ymmärtämään,
hallitsemaan omia tunteitani, siivoamaan, hoitamaan velvollisuuksia,
soittamaan mummolle, lukemaan 
ylioppilaskokeisiin,
elämään.

minulle tuli kamala ahmimiskohtaus 
sinä suutuit kun söin sinun ruokasi
minä en jaksa tätä nyt
lähde pois
mene kotiin
lähde pois
mene kotiin
lähde pois
mene kotiin