27.11.2014

puhuttiin eilen äidin kanssa kuluneesta 
vuodesta, lähinnä mun kuluneesta vuodesta

vaikkei minulla nytkään mene täydellisesti,
niin minulla menee paljon paremmin kuin keväällä ja alkukesällä. ja oikeastaan koko
tänä vuonna, joka on ollut ehkä raskaimmista
koskaan. 

etenkin keväällö ja alku kesällä osastolle meno
pyöri joka ikinen päivä päässäni. olin
erittäin ahdistunut, ilman konkreettista 
syytä. ahmin ja oksensin noin 3-12 kertaa
päivässä, ja normaalikokoinen ruoka-annos oli
täysin utopinen ajatus. lähdin usein 
koulusta kesken kaiken, vain siksi, että
minua alkoi ahdistamaan niin paljon,
että kyyneleet alkoivat itsestään valua.
pahinta oli, että kotiin saapueassa ahdistus
ei helpottanutkaan, vaan oli täysin levoton
olo, ei pystynyt keskittymään mihinkään.
en kuunnellut musiikkia juuri lainkaan moniin
viikkoihin, en osannut nauttia siitä(kään) vaikka
normaalisti kuuntelen joka päivä musiikkia.
en myöskään jaksanut piirtää tai maalata
tai lukea kirjaa, vaikka olisin ehkä halunnut.
en pystynyt katsomaan sarjoja tai elokuvia,
sillä keskittymiskykyni oli niin huono.
lähdin (hyvin) usein tekosyiden varjolla N:n
(ja kavereiden) juota, vain jotta saisin ahmia.
muistan myös alkukesällä olleeni monesti
niin ahdistunut, etten pystynyt puhumaan
moneen tuntiin. äiti ja isä yrittivät puhua
minulle, mutta tuijotin vain kaukaisuuteen
ja kyyneleet valuivat silmistäni. tuntui, että
repeän sisältä. jälkeenpäin ajatellen olen
varma, että jos sitä olisi jatkunut vielä
pitempään, olisin päättänyt
aloittaa uuden osastojakson viimeistään ennen
koulujen alkua.

en osannut silloin nähdä tilannettani
tässä valossa, missä näen sen myöhemmin.
olisin saanut helpotusta, jos olisin rohkeasti
osannut pyytää apua. minä en vain osannut.
kärsin hiljaa ja yksin, niinkuin olen tottunut.

äiti sanoi, että on iloinen, etten enää oksentele
kuin noin kerran kahdessa viikossa.
(ja se on oikeasti vähiten moneen
vuoteen!!). 
keskittymiskykyni on parantunut, olen pystynyt
tekemään enemmän asioita joita haluan,
ja on olemassa etenkin se halu tehdä niitä.

en tiedä oliko se Venlaflaxinin aloitus
vai omaan asuntoon muutto. en tiedä
oliko se N:n kanssa seurustelun aloittaminen
vai ahkera maalaus ja itsensä toteutus.
vai olisiko se ollut psykoterapia ja oman
vastuun ja rauhan saaminen?
en tiedä, ehkä nuo kaikki yhdessä. minusta
pitää olla aina varovainen mistä uskaltaa
olla iloinen, ettei vain kohta alkaisi ahdistus
palata ja huonompi kausi romahtaa päälle.
mutta pakko minun on olla vähän iloinen
siitä, että jokin on mennyt oikeaan suuntaan. vihdoin edes jokin :)

23.11.2014

en muistanut miten raskasta äidin luona
käyminen onkaan. hän vaikutti juopuneelta
vaikkei ollut juonut, hän toisteli samoja
asioita eikä osannut keskittyä mihinkään
mitä minä tai pikkuveljeni sanoimme.
jo tunnin jälkeen päätäni alkoi puristaa,
äidillä ei ole lainkaan tilannetajua. 
hän pani eteeni samoja terveysartikkeleita
mitä joka kerta kun kävin, ja esitin, että
näin ne ensimmäistä kertaa.
silti rakastan häntä, hänen kanssaan 
oleminen vain käy välillä voimille.

sitten menin vielä isälle ja minua ahdisti
entistä enemmän. yritin olla mahdollisimman
mukava isän naisystävälle, mutta todellisuudessa
tahdoin vain kotiin lepäämään.

muuten kun on mennyt nyt ihan hyvin,
niin äkillinen ahdistuminen tavallaan 
säikäyttää. en ole pitkään aikaan tuntenut
pahemmin ahdistusta ruoasta, mutta
aina äidin kanssa syöminen on vaikeaa.
silloin se tuntuu vastenmieliseltä ja
ahdistavalta. en osaa sanoa täysin, että
miksi. näykin ruokaani ja minua oksetti.

nyt leffailta on peruuttu N:n kanssa ja
en tiedä mitä tekisin. olisin luultavasti
alkanut ahmimaan ahdistusta pois, 
mutta kaupat ovat jo kiinni. on 
epämiellyttävä olo

20.11.2014

sinun silmäsi
en pysty katsomaan liian pitkään
muuten itkisin niiden kauneutta
mutta ne ovat ainoat silmät joiden 
lävitse en pääse
ne ovat ainoat silmät joita ei voi lukea

sinä olet minulle edelleen täysi mysteeri
se on varmaankin rakkautemme salaisuus

15.11.2014

jokin on vialla
ylireagoin ja yliajattelen 
olen lähes vainoharhainen
uskon kokoajan suututtaneeni jonkun,
olen riittämätön ja huono ihminen

tämä aamu oli yksi vaikeimmista
kaikki tuntui kaatuvan niskaan ja
tuntui kuin elämäni olisi loppunut 
siihen paikkaan
painajaiset sekoittivat todellisuuden
ja uskoin asioita tapahtuneen joita
ei oikeasti tapahtunut.
luulin myös taas että olin tehnyt jotain väärin
ja kaikki läheiset ihmiseni olivat vihaisia
minulle
ja että minulla ei ole enää ketään

en tiedä ovatko luuloni enää oikeita
onko vika todella minussa?
saatan paisutella asioita,
aivan liikaakin, mutta uskon silti syissä
olevan edes jotain perää
tuntuu etten kestä enää tätä sekameteliä
pääni sisällä, ylitulkitsen asioita ja
vieläpä yleensä täysin väärin

tuntuu niin yksinäiseltä
vaikka sitten kun on jonkun kanssa,
alkaa lopulta yliajattelu ahdistamaan
ja on pakko päästä pois
kaipaan jotakuta halaamaan
jotakuta olemaan aina siinä
minua varten
ilman että minun täytyy epäillä hänen
tunteitaan ja sanojaan
mutten tiedä edes onko se mahdollista

baarissa minua kehuttiin kolmesti taas
kauniiksi. en voi jotenkin sietää sitä.
se saa minut voimaan pahoin, kun kävin
vessassa katsomaan peilistä, en nähnyt
mitään hyvää. olen aina aivan varma, että
kaikilla niillä ihmisillä oli jokin yhteinen
salaliitto ja he naureskelivat jälkeen päin
sille miten uskoin heitä ja miten läski 
ja ruma oikeasti olen. sanoessaan
kehuja suustaan näen miten heidän silmissään
kiiluu iva ja vahingonilo. hei eivät takoita,
mitä sanovat. se saa minut vihaiseksi,
ahdistuneeksi ja turhautuneeksi.
olisi tehnyt mieli laittaa käsi tukkimaan
heidän suunsa, huutaa että olevat hiljaa,
en kestä kuulla.  koko matkan kotiin itkin.
miten tämä voi muka olla mahdollista?
olenko minä minä? näänkö peilistä muka
saman mitä muut näkevät minussa?
miehet kehuvat jokaista naista
baarissa, he tekevät sitä aina. minä en
todellakaan ole poikkeustapaus, minulla
ei ole oikeutta edes ajatella sitä. he kehuisivat
vaikka lyhtypylvästä jos sillä olisi pillu.
en kestä elää näiden ajatuksien kanssa

12.11.2014

naapurin mummon hymy
niin suloisen lohdullista
vaikkei silti tarpeeksi

sisäisen yksinäisyyden kanssa on vaikeaa
kaipaisi läheisyyttä vaikka samalla toivoisi
saavansa olla rauhassa
minä kaipaan niin kovasti jotain,
etten osaa enää oikein olla
tiedän kaikkea mitä minun pitäisi saada aikaan,
tiedän että sitten se olisi ohi eikä tarvitsisi
enää murehtia. silti ylioppilaskirjoituksiin
osallistumis-lappu nököttää täyttämättömänä
pöydällä mainosten alla, diplomityö on seissyt
paikoillaan jo toista viikkoa ja pyykkivuori
kasvaa pituuttaan karmivaan tahtiin.

ylitin tosin itseni ja ostin kaupasta oikeaa ruokaa
riisiä ja kanaa ja tein kanasta kastikkeen
vaikka olen asunut asunnossani jo
yli neljä kuukautta, en ole vielä koskaan
laittanut kunnon ruokaa itselleni
aina olen syönyt valmisruokaa tai tehnyt
jotain porkkanaraaste-raejuusto mössöä
en sentään pitänyt kaikkea sisälläni,
sehän olisi ollut jo aivan liian paljon
edistystä. mutta jokin askel eteenpäin
sekin oli. rakastuin sweet&sour kastikkeeseen
niin paljon, että ostin sitä tänäänkin.
jos joku päivä osaisi syödä kolmen ihmisen
ateriasta vain puolet eikä kaikkea, ja saisi
pidettyä sen vielä sisällä, niin olisin ehkä ylpeä.

laihduttamisesta ei ole tietoakaan.
olen paisunut ja en oikein jaksa murehtia
sitä. en katso suihkun jälkeen peiliin
ennen kuin kaikki vaatekerrokset ovat päällä.
yritän saada jotain lohtua ruoasta. suklaa
ei päädy enää pönttöön, se ei jaksa päätyä
sinne. minusta on tullut laiska. silti terapeutti
kutsuu sitä edistymiseksi. ei, se on
välinpitämättömyyttä, se on laiskuutta.

pimeys turruttaa, silti se tuntuu helpolta.
helpommalta kuin sietämätön kuumuus
ja kirkas valo. se tuntuu kodikkaammalta.

11.11.2014

annan hetken itseni uppoutua
pehmeään mustaan 
pimeään ja kylmään
yksinäisyyteen
toiseen ulottuvuuteen
kukaan ei saata tavoittaa

minulla on välillä ollut ikävä sitä
vaikka parempaan suuntaan olen mennyt
silti enempää järkeä ei ole päässä
minä edelleen kaipaan nopeaa helpotusta
minä edelleen valitsisin lyhimmän tien