17.9.2014

rakas äiti,

mä tänään mietin, olitko sä missään vaiheessa erilainen. mä en osaa sanoa varmaksi, koska mä olin niin pieni. mä muistan kyllä sut erilaisena, ja ehkä mä haluankin muistaa. vaikken tiedä olitko sä sittenkin samanlainen.

mä sain tietää että sulla on ollut bulimia ja anoreksia, vasta kun itse sairastuin. se selitti sen, miksi sä aina sanoit mulle, ettei saa laihduttaa, ettei saa jättää ruokaa syömättä. se selitti sen, mikset sä ikinä syönyt meidän kanssa, tai jos sä söit, sä ahmit tai söit pelkkää salaattia. se selitti sen, miksi sulla aina oli laksatiiveja meikkilaukussa. isä sitten kertoi, että sä söit jo nuorena paljon jäätelöä ja menit oksentamaan sen. ja mä tajusin hiljalleen että sä olet masentunut, olet ollut kuulemma jo nuoresta asti. ja se masensi taas mua vielä lisää. 

alkoholi on muuttanut sua paljon. sä pystyit ennen käymään töissä, sä pystyit tekemään kotitöitä. mä muistan kun sä aina luit mulle sitä satukirjaa, missä oli kaikki kansansadut ja mä halusin kuulla aina vaan punahilkan ja ruman ankanpoikasen. ja sä aina jaksoit lukea ne mulle. me käytiin myös usein kirjastossa lainaamassa lisää kirjoja. ja sä kehystit mun piirustuksia, kehuit niitä aina kovasti ja sanoit että musta tulee taiteilija. sä ostit vesivärjejä ja piirustuspaperia ja maalasit mun kanssa. mä en voi sanoin kuvailla miten lämpimiä ne muistot on, miten kultaisena mä sut muistan.

nyt sä olet muuttunut. sä et enää ymmärrä yksinkertaisia asioita, sä valehtelet kokoajan tai jätät kertomatta oleellisia seikkoja, sä perut tapaamisia ja olet vain kotona. sä juot ja ahmit. ja mua sattuu kun mä tiedän, miten samanlaisia me ollaan ja mua sattuu, että sä olet kärsinyt niin pitkään. sä olet sairastanut liikaa. enkä mä voi auttaa sua mitenkään, enkä mä tiedä voiko kukaan enää auttaa sua. mä en osaa enää oikein puhua sulle, lääkkeet ei anna sun tuntea enää mitään, sä kun syöt niitä niin paljon. mä olen salaa penkonut sun lääkkeitä ja siks mä tiedän. ja mä varastin sulta pitkään laksatiivejä ja sä olit surullinen siitä. mitä sulle tapahtui? missä on se äiti jonka mä muistan lapsuudesta? kuka sen vei multa? vai oliko sitä sittenkään? mä haluaisin niin kovasti vielä tuntea sen. mutta mä tiedän ettet sä halua puhua sun ongelmista, et sä ikinä ole mulle mitään kertonut. mä olen vain huomannut kaiken ja kuullut jotain isältä. ja kerran sä sanoit että sairastat masennusta, sä kerroit sen silloin kun itkit taas vessassa. se kun mä kuulin aina kun sä itkit, teki mut tosi surulliseksi.

vaikka meillä oli paljon riitaa kun mä sairastin anoreksiaa, vaikka mä olin sulle älyttömän vihainen ja vaikka mä olin sun pelkästä läsnäolosta äärettömän ahdistunut, niin mä kyllä tajuan että sä halusit mulle vain hyvää. sä et halunnut että mäkin sairastun, että mäkin masennun. että mäkin joudun sinne missä sä olet nyt. anteeksi, etten mä ymmärtänyt. anteeksi, että mäkin sairastuin ja aiheutin sulle huolta ja murhetta. anteeksi, etten mä vieläkään ole terve, että mä itken samalla tavalla vessassa kuin sä, kämmenet kasvoilla punaisena.

sä et tule koskaan lukemaan tätä, mutta mä laitoin äsken sulle viestin, miten rakas sä olet. toivottavasti se piristää sun päivää, toivottavasti sä et ajattele enää että sä olet huono äiti, niinkuin sä olet monesti mulle sanonut. sä olet hyvä äiti. sä olet hyvä äiti kaiken sen masentuneisuuden, lääkkeiden ja alkoholin takaa. toivottavasti sä ymmärtäisit sen.

mä huomasin äsken että unohdin ostaa vedenkestävää ripsaria. sä aina ostat vedenkestävää, nyt mä tiedän miksi. 

rakastan sinua, äiti

13.9.2014

olen stressaantunut
tuntuu että minun täytyy pitää kokoajan
jotain isoa kokonaisuutta kasassa
että minä olen se liitoskohta, jota ilman
kaikki murtuu ja hajoaa
ja minä en jaksa enää olla se liitoskohta

minä en jaksa siivota muiden jälkiä,
kestää sitä kun minua arvostellaan,
antaa periksi joka asiassa ja
ennen kaikkea pidätellä todellisia
tunteitani salassa muilta, samalla kun
ne ajavat minut hulluuden partaalle

koska se ei vain toimi,
minulle koituu jo ongelmia liiallisesta
kiltteydestäni ja siitä että olen niin ujo
en syytä tästä ketään muuta kuin itseäni,
minunhan pitäisi tietää missä omat rajani menevät,
minunhan pitäisi osata sanoa ei jos sitä todella ajattelen,
minunhan pitäisi pitää omia etujani muiden etuja tärkeämpänä

mutta minä en vain kykene siihen
avaan suuni ja haluaisin sanoa jotain,
mutta ääntä ei vain tule, en saa sitä sanotuksi
pidän muiden hyvää oloa omaani tärkeämpänä
minulle tulee hyvä mieli, kun muilla on hauskaa.
enkä minä tiedä osaanko enää pitää hauskaa,
osaanko heittäytyä. parin tunnin sosiaalisoinnin
jälkeen päätä alkaakin jo särkeä ja mieli alkaa
harhailla aivan muualla.

mutta minun täytyy pitää kaikki kasassa
minun täytyy yrittää

11.9.2014

tänään oli maalausryhmän ensimmäinen kerta
se on mun terapian piirissä olevien nuorten
ryhmä, jossa on nyt mun lisäksi 4 henkilöä
siellä oli tosi kivaa, vaikka jännitinkin sinne
menoa lähes koko päivän

saatiin valita missä maalataan, jotkut menivät
eri huoneeseen, mutta mä pysyin siinä "päähuoneessa"
tän kerran maalausteema oli "minä nyt"
mulle tuli paljon ideoita mieleen, mutta pelkäsin,
että mun maalauksesta tulee liian henkilökohtainen
mä en vain osaa enää kuvailla nykyisyyttä mitenkään
arkisesti ja pinnallisesti vaan menen aina pintaa syvemmälle
mun mielestä arkinen on tylsää ja tavallista, kaikki
henkilökohtainen ja salaperäinen on kiinnostavaa
katsoin lopussa muiden maalauksia: minun maalaukseni
oli selvästi muita henkilökohtaisempi, mutta en jaksanut
enää välittää.

ensi kerran teema on "minä tulevaisuudessa",
joka tulee olemaan mulle tosi vaikea. en vain
keksi mitä mä voisin maalata mun tulevaisuudesta.
mä en näe tulevaan, en pysty edes kuvittelemaan sitä.
en osaa edes ajatella mitä haluaisin tulevaisuudessa
olevan. varmaan jonkin kivan opiskelupaikan mutta
jaksanko minä opiskella? haluanko minä sittenkään sitä,
mitä menen opiskelemaan?
haluan seurustella edelleen poikaystäväni kanssa,
ehkä jopa mennä kihloihin, mutta pystynkö minä
niin vahvaan sitoumukseen? entä jos haluankin olla
yksin? olisi myös kiva omistaa lemmikkisiili tai
kissa, mutta pystynkö minä pitämään siitä huolta?
kun en tiedä pystynkö minä pitämään huolta itsestänikään..
joskus olisi mukava muuttaa etelä-suomeen tai
jopa ulkomaille. en vain tiedä mitä minä siellä tekisin
ja pärjäisinkö minä. entä jos se ei olisikaan minun
paikkani, entä jos en haluakkaan sinne..

kaikki on sekaisin

8.9.2014

päiviteltiin N:n kanssa miten kasvoni
ovat turvonneet
tai no minä sanoin että ne ovat turvonneet
ja N myönsi näin olevan
mulla napsahti
se oli jotenkin vaikea kuulla hänen suustaan,
aivoni käänsivät sanojen merkitykset päälaelleen
ja yhtäkkiä aloin itkemään.

sinä teit siitä juuri totta
se ei olekkaan vain minun silmissäni
tai vääristyneessä kehonkuvassani,
vaan se on totuus,
minä tosiaan olen se turvonnut bulimikko,
joksi itseni kuvittelenkin
ja se on pelottavaa,
että silmäni eivät sittenkään enää valehtele

mutta on hyvä, että joku kertoo totuuden,
että joku herättää maan pinnalle.
minun täytyy kohdata tämä maailma,
minun täytyy kohdata se tilanne missä nyt ollaan,
eikä pakoilla sitä kaiken taakse

haluaisin skipata kaiken tältä päivältä
minä olen liian väsynyt
mikään ei huvittaisi,
en jaksaisi mennä kouluun hymyilemään
kun oikeasti päässäni pyörii vain ruoka ruoka ruoka ja ruoka

kaduilla en jaksa enää välittää mitä te näätte minussa,
vai näättekö minua lainkaan,
kaupassa en häpeä enää ostoksiani, en mieti mitä
seuraava kassajonossa ajattelee tai kassaneiti joka
näkee minut neljättä kertaa samana päivänä
yksinkertaisesti olen uupunut välittämään
en käytä enää lähes lainkaan meikkiä suurimman osan
päivistä, kun taas ennen oli kaikki viimeisen päälle
varmaan teitä kaikkia varten
saatan olla helposi kolme päivää ilman suihkua
ja käyttää samoja vaatteita kuin edellisenä päivänä
saatan olla katsomatta kännykkää koko päivänä tai
olla muuten vain liian väsynyt ja mielenkiinnoton vastaamaan
ystävien viesteihin 
minulla saattaa olla yksinkertainen ja helppo juttu
työn alla useita viikkoja, enkä sittenkään saa sitä
hoidetuksi (nyt on pitänyt soittaa ehkäisyneuvolaan
kuukauden ajan, kohta alkaa tulla kiire kun pillerit
loppuvat..)

mutta asetan toivoa, ihan pikkiriikkisen,
huomiseen hoitoneuvotteluun
ja sitä myöten venlaflaxinin määrän nostamiseen
tiedän, että se auttaa minua jos saan edes vähän
samankaltaista olotilaa, mitä oli aloitusannoksen
aloittamisessa

1 päivä hoitoneuvotteluun

7.9.2014

tiettyjä asioita on helppo yhdistää toisiinsa

ahmimis-impulssit
collegehousut
oksentelu
iso tiskivuori
sotkuinen nuttura
roskainen lattia
petaamaton sänky
itkeminen
päiväkirjan kirjoittelu
omiin oloihin vetäytyminen
valehtelu
tv:n tuijjottaminen
suklaa
löysä huppari
ahdistus

kun taas:

terveellisesti syöminen
päivän suunnittelu
puhdas asunto
tupakoiminen
ihmisten näkeminen
salaatti
farkut
kirppiksillä kiertely
musiikki
aikatauluttaminen
ahkeruus
tekoripset
tunnollisuus
positiivinen ajattelu

6.9.2014

minä rakastan sinua
niin paljon
etten aio luopua
en luovu sinusta sairauksieni takia
en luovu rakkaudesta

sillä se vaatii jo hintaansa
se vaatii minun opiskelupaikkaa,
ystävyyssuhteita, elämää
se haluaa viedä ne, rakkauden myös,
perheenkin ja kaiken mistä ennen nautin,
se vakuuttelee että ruoka korvaa sen kaiken,
että ruoka korvaa sinutkin

mutta minä yritän pitää kiinni kaikesta,
vaikka ote lipsuu,
pidän silti kiinni niin lujaa kuin pystyn,
en anna sen viedä,
en ainakaan sinua..
minun rakas