16.4.2015

itken
tunnin,
kaksi tuntia,
kolme tuntia,
neljä ja viisi.

toivottavasti naapurit ei kuule.
mulla meni 1,5 vessapaperirullaa
ja kaksi pientä nenäliinapakettia.

olen ollut aina herkkä kaikelle, etenkin vastoinkäymisille (ihan jo ennen masennustakin) ja siksi pelkään
kaikenlaisia kriisi-tilanteita,
pelkään etten kestä niitä.
pelkään ettei mun sydän kestä,
pelkään että saan paniikkikohtauksen
joka ei lopukkaan, pelkään että en saa 
henkeä ja pelkään että yksinkertaisesti kuolen.
nytkin pieni pilkahdus sanasta ero,
ja minä olen valmis hyppäämään sillalta alas

ja minä en tietenkään halua sanoa sitä ääneen,
se olisi törkeää pelotella jotakuta sellaisella,
ikäänkuin kiristää.
mutta minä olen täysin maassa,
ja sitä on niin helvetin vaikea piilottaa.

"sun masentunut ilmapiiri turruttaa mutkin,
ja sun kanssa on niin surullista olla.
kun meen sun luota kavereille niin tuntuu
kuin astuisin johonkin toiseen maailmaan."

olen usein kuullut että olen liian tylsä, masentava
ja vakava. luulen, että karistan pian jokaisen
ihmisen ympäriltäni masentuneisuudellani,
mutta tavallaan en jaksa enkä voi
tehdä sille mitään.
ja se on äärimmäisen rankkaa.

"mä olen huomannut tän jo
vähän aikaa sitten, mutta mun tunteet
sua kohtaan on vähän hiipuneet."

mulla on vain kokoajan sellainen
olo, että olen täydellisen yksin.
vaikka mulla olisikin fyysisesti ihmisiä ympärilläni,
mä olen niin helvetin yksinäinen ja peloissani. tuntuu etten kestä sitä.
olen kadottanut sen ihmisen sisältäni
joka joskus olin, jonka tunsin ja
josta jopa pidin. paikalla on vain
vaisu kuori siitä mitä silloin saatoin olla.

eläisimpä ketipinor-unissani,
en tahtoisi herätä niistä enää koskaan

13.4.2015

Venlaflaxin 225mg
-kädet tärisevät, ovat jäässä ja puutuvat
-syke nousee, rinnassa puristava tunne
-päätä puristaa
-huimaa ja oksettaa
-koko kehossa on levoton ja hätääntynyt tunne

lääkkeen nosto ei ilmeisesti ollut hyvä vaihtoehto
onneksi oireet eivät kestäneet kolmea tuntia
pidempään, muuten olisin lähtenyt ensiapuun.
nyt on pakko keksiä jokin muu lääkeratkaisu.
olen väsynyt mutta helpottunut,
sillä päätin viimein pistää koulun tauolle.
minulla on sen suhteen niin sanoinkuvailemattoman
onnellinen ja helpottunut olo.
vielä on  kerrottava tästä vanhemmille, ja 
juteltava opon kanssa aikuislukioon siirtymisestä.

tänne en olekkaan kirjoitellut aikoihin,
saa nähdä jos osaisin kertoa teille vähän
useammin mitä päässäni liikkuu.
me kierrymme toisiimme
takerrumme ja imeydymme
olemme samaa
huomaamatta

minä tahdon mököttää hiljaa ja
pitää mahdollisimman paljon sisälläni,
estää imeytymisen sinuun, pelkään, mutta sinä et anna minun, 
avaat ovet ja aukaiset verhot,
pyydät sanomaan mitä ajattelen,
miksi tunnen näin. etkä sinä luovuta
ennenkuin minä avaan suuni.

minä olen vihainen, miksi sinä teet niin?
miksi sinä  parannat minua näin,
opetat päästämään ulos, opetat käsittelemään
hävettävää pahaani ääneen?
miksi minulle tuleekin siitä hyvä mieli?
älä tee minulle näin, älä ole noin hyvä ja
viisas, älä siedä minun tuntikautista itkuani
noin äärimmäisen tyynesti.
miksi minä takerrun sinuun näin, odotan 
yöllä tunteja että tulet kotiin, mitä tämä
on? 

tämä on minulle täysin uutta ja epämukavaa
suoltaa kamalia ajatuksia jonkun niskaan,
sinun niskaasi. se on kamalaa,

minä vihaan sinua kun sinä pysyt
rinnallani ja taot minuun tunteita ja
luottamusta, minä pian en enää osaa
vastustaa vaan imaudun täysin virran
mukana, sitten en enää ole tätäkään vertaa
kontrollissa, sitten minulla ei ole
turvapaikkaa minne paeta
tarkastelemaan itseäni, meitä
ja elämää, sitten minun on tunnettava
ja elettävä kaikki mukana,
kärsittävä ja muserruttava. naurettava
äänekkäämmin huomaamatta mitä
ympärillä tapahtuu.

minä pelkään pelkään pelkään pelkään
ja olen niin epävarma

18.3.2015

syömisessä ollaan menty eteenpäin,
jaksamisessa taakse

mielenkiintoni ulkomaailmaa
ja ihmisiä kohtaan on latistunut
revin kynsinauhoja ja kuivia ihoriekaileita
istun kaksi tuntia tenttikirjan edessä
ymmärtämättä sanaakaan lukemastani
ahdistun 3+1 päivää- tarjouksien
vetämän ihmismäärän paljoudesta
joku vastaan tuleva vanha nainen katsoo
minua inhoavasti kadulla,
se musertaa minut

suhtautumiseni parisuhteeseen ja
kumppaniini on ennalta-arvaamaton ja
tiheästi vaihteleva:

"ei tästä suhteesta tule mitään..
minun on pakko erota, sinä et 
kohtele minua niinkuin haluaisin..
sinä olet syypää tähän oloon,
miksi et voi vain halata miksi
sinun täytyy olla siellä huoneen
toisella puolella!!
ehkä minä en ansaitse huomiota,
ehkä olen lihonut? olenko minä liian ruma
sinulle? olen varmaan tehnyt jotain väärin,
ehkä en tee mitään oikein! 
vihaan elämää, vihaan sinua, haluan
pois täältä, viekää minut pois täältä..
..anna anteeksi en minä halua erota,
en tiedä miten pärjäisin ilman sinua..
minä rakastan sinua, älä jätä minua,
minä en voi olla ilman sinua tajuatko??"

lopulta itken kun en näe missään enää
mitään järkeä enkä tiedä mikä tunteistani
on oikea, ja tiedän kuitenkin että jokin
on vialla ja kaikki ei ole hyvin.

27.2.2015

vaikka olenkin ollut ajoittain alakuloinen
ja henkisesti erittäin uupunut,
niin huomaan erään asian, missä olen
mennyt ikäänkuin huomaamattani
hurjasti eteenpäin.
nimittäin syömisessä.

se, että oksentaisin joka päivä kymmeniä
kertoja ja ahmisin suuria määriä ruokaa,
on vaihtunut lähes täydelliseen oksentamattomuuteen.
voin sanoa syöväni päivittäin hiukan
enemmän, kuin kokoiseni tytön täytyisi,
mutta se ei kuitenkaan ole ahmimisluontoista
silmät ristissä mättämistä vaan
säännöllisempää oikeaa syömistä.
mutta se ei edes ole suurin edistysaskel,
minkä olen ottanut. olen alkanut nimittäin
ensimmäisen kerran neljään pitkään vuoteen
hyväksymään muiden laittamia ruokia
(joissa on kenties myös sitä pelottavaa
öljyä tai majoneesia) ja jopa olemaan
luonteva niiden suhteen.
minulla on ollut pitkä ajanjakso, jolloin
uskoin, etten koskaan ikinä enää pysty
tulemaan enemmän vastaan normaalia
syömistä, kuin silloin olin tullut. olen
tehnyt pitkään samoja ruokia hieman
kyllästymiseen saakka, ja nyt viimein
olen avannut silmäni niille oikeille 
resepteille katsomatta kaloreita.
luulen että tämä on vaikuttanut samalla
ahmimattomuuteen, ahmiminen kun pyöri
paljon kaloreiden ja terveellisyyden ja
epäterveellisyyden rajoilla leikkimisellä.
huomaan että äidin tekemää paellaa voi
oikeasti syödä, pelkäämättä että siitä lihoo
enemmän koskaa se on äidin tekemää.
en enää osta rasvattomia tuotteita omasta
tahdostani, mikä oli joskus aivan absurdi
ajatus.
olen tilannut pari kertaa grilliruokaa oma-aloitteisesti,
enkä ole edes harkinnut sen oksentamista.

pieniä askelia, joista on tullut jo jotain 
vähän suurempaa. ehkä askel eteenpäin
paranemisen taipaleella?
en silti uskalla hurrailla vieläkään liian
lujasti, sillä suurinosa näistä heräämisistä
on tapahtunut hyvin pienen ajan sisällä.
toivon silti, etten ihan heti vajoaisi taas
bulimiaan niinkuin olen ennen vajonnut,
sieltä on äärettömän vaikeaa nousta ylös.

mikä sitten on auttanut minua pääsemään
eteenpäin? asioita on loksahdellut
päässäni kohdalleen. en ole lukenut enää
niin usein suomi24 syömishäiriö tai masennus-
palstoja joissa aikoinaan huusin anonyymisti
apua. en ole jaksanut enää tehdä aikoihin
epärealistisia loppuelämän terveellistämis-
tavoitteita. en pysähdy enää kasvishyllyille
täyttämään tulevaa lounaslautastani,
vaan lounaan lisukkeita.
yksinkertaisesti näistä asioista on mennyt
into, ne eivät enää kiinnosta samalla tavalla
kuin ennen. hyvä luoja, ostin pari viikkoa sitten
salaatin kastiketta, josta ajattelin 4 vuotta
sitten päiväkirjani mukaan "mä en vain
ymmärrä kuka haluaa tehdä terveellisestä
raikkaasta salaatista epäterveellistä?? 
tunkea jotain rasvaista paskaa siihen sekaan?
hyi hitto!!"
mutta näihin ajatuksiin ovat varmasti
minua tietämättään työntäneet kaksi
ihmistä: poikaystäväni ja terapeutti.
poikaystäväni lähes jatkuva läsnäolo
ja terapeutin ymmärtäväisyys ovat jollain
tapaa ajauttaneet minut lähemmäs
ihmisyyttä. lähemmäs yhteenkuuluvuutta.
en voi melkein uskoa sitä, mutta tunnen
koulun ruokalassa vasta nyt kuuluvani
todella joukkoon. tunnen olevani siellä
samanlainen kuin muut. ja ennen kaikkea
se tuntuu hyvälle, eikä minulla ole siellä
tarve skipata mitään ruoka-ainetta ahdistuspäissäni.

nyt tuli pitkä teksti, mutta halusin kirjoittaa
tämän lähinnä itselleni, muistutukseksi
vain, että olen mennyt eteenpäin vaikkei
siltä aina tuntuisikaan. ja myös muille,
kenties anoreksiasta/bulimiasta/bedistä
kärsiville/parantuville, joiden usko 
siihen kultaiseen keskitiehen on hukassa.
se on mahdollista saavuttaa.

22.2.2015

olen loppuun palanut tähän
omien mielipiteiden ja arvojen ylläpitoon,
itsensä puolustamiseen, muiden auttamiseen,
tilanteen hallitsemiseen, vastuuhun,
ihmisten kuuntelemiseen ja ymmärtämiseen.
minä en j a k s a
olkaa hiljaa
antakaa minun olla rauhassa

aikani tuntuu hektiseltä, vaikken oikeasti
tee juuri mitään. se menee lipuessa muiden
virtojen mukana (lähinnä vain sinun),
samalla lipuu pois energiani,
jota jostain tyhjästä aina synnytän.
pitäisi sanoa ei tai kyllä, mutta vieläpä
tarkoittaa sitä. en ole valmis tällaiseen
elämään, rakas, en vielä. olen liian herkkä ja myötätuntoinen sinun vahvoille ja
koville seinillesi. miten voisin elää tuulena
sinun neljän suljetun seinäsi sisällä?
sinä asetat minulle tietämättäsi rajat ja
minä vihaan niitä, kun uskon
rajattomuuteen ja erottelemattomuuteen.
ensimmäistä kertaa minä melkein vihaan
jotain ja eikö olekkin surullista, että se on
jotain mikä tulee sinusta?
ehkä minun ei kuulu olla kanssasi.
ehkä minun ei kuulu olla täällä ollenkaan.

puhut sellaista, mitä en voi uskoa,
vaikka kuinka koitat saada minut
puolellesi, valaista minut maailmaasi.
sanot näkeväsi nyt kirkkaasti, mutta tuntuu
kuin katsoisit kapean kaukoputken
lävitse, saatat nähdä kaukaa jonkin
suuren kokonaisuuden, mutta et näe lainkaan
lähelle. tänne, minne minä näen niin
selkeästi..

purat humalassa itseäsi minuun
minua huimaa
taakkani kasvaa
itkettää
lopeta