1.9.2014

mistä lähtien minusta on tullut näin heikko?
liikuntatunnilla kaikki tuntuvat olevan itsevarmoja,
päättäväisiä ja vahvoja
minä pyytelen anteeksi jos vahingossa hipaisenkin
toista tai lentopallossa en saa palloa verkon yli
missä on minun itseluottamus?
missä on minun vahvuus?
tunnen itseni niin pieneksi ihmisten joukossa,
mitättömäksi ja tarpeettomaksi.

en uskalla tuntea kateutta, en edes osaa.
ihailen minua suurempia ja itsenäisiä ihmisiä,
kaukaa ja lämpimästi, toivoen heille kaikkea hyvää.
he elävät niin helposti, normaalisti.
nauravat ja heittäytyvät mukaan.
minä en tunne enää olevani elossa.
kaipaan sitä tavallaan, sitä mikä teistä kaikista
hohtaa niin kirkkaasti,
elämä.
mutten osaa enää kuvitella itseäni niin,
se tuntuu aivan absurdilta.

en edes tiedä mikä minua ahdistaa.
tunnen sellaista tiettyä ikävän tapaista alakuloa.
muttei minulla ole ikävä ketään.
miten se sitten voi olla mahdollista?
kaipaan jotain, niin kovasti,
enkä osaa sanoa mitä, ja se ahdistaa eniten.
ikävöidä jotain mitä ei ole,
kärsiä tietämättä miksi

lasken jo päiviä hoitoneuvotteluun,
koska silloin pyydän lääkkeen nostamista.
silloin kerron, miten masentunut olen ollut,
miten paljon kamalia painajaisia olen nähnyt.
miten bulimia-oireet ovat taas jatkuneet
ja miten sydämeni lyö epärytmiin nukkumaan mennessä.
9 päivää.

30.8.2014

pari viime viikkoa ovat olleet huonompia
paljon paljon jäätelöä, koulusta lintsaamista, sipsejä,
dippiä, masennusta, suklaata, oksentelua,
valehtelua ja kyyneliä.
olen epätoivoisesti kerännyt rahaa ahmimiseen ja
mielitekoihin ja tiukan paikan tullessa mennyt isäni
luo ahmimaan päivällä kun hän on töissä.
mä en tiedä miten osaisin tästä kierteestä pois.
tuntuu että venlaflaxinia pitäisi nostaa jo hoitoannokseen,
sen verran surkea olo alkaa olla joka päivä. 
mutta hoitoneuvottelu on vasta 10.9
pitää kärsiä sinne asti

parisuhteeseen en ole jaksanut kiinnittää huomiota saatika
panostaa. fyysinen kontakti lähinnä puistatuttaa,
jota poikaystäväni ei välillä voi ymmärtää.
en jaksa vastata viesteihin tai puheluihin,
en jaksaisi nähdä ketään ja pienetkin sosiaaliset
kontaktit kuten koulu, tuntuvat välillä hyvin vastenmieliseltä.
vaikka rakastan kaikkia ystäviäni, ja he ovat usein
ajatuksissani, niin välillä näkeminen tuntuu vain niin
ylivoimaiselta etten käsitä. silloin kun meni paremmin
kuukausi sitten, oli helpompi olla sosiaalinen, löytyi
voimia ja jopa intoa nähdä ihmisiä ja tehdä asioita jotka
tekevät minut onnelliseksi. mutta nyt en jaksa, intoa ei löydy.

ja kun luulin että kaikki alkaisi olla paremmin,
että kaikki viimein alkaisi muuttua paremmaksi..
olen lihonut kilot takaisin, kasvot pullottavat jälleen

se sama ahdistus on tullut taas.
keskellä citymarkettia
masentuneet mustat ajatukset saavuttavat minut,
pala nousee kurkkuun, päässä humisee ja kyyneleet
kohoavat silmäkulmiin. pidän suuni tiukasti kiinni,
etten vain alkaisi huutaa ja parkua. pyyhin jatkuvasti aina uudelleen
kohoavat kyyneleet poskilta ja koitan leikkiä että niitä
ei olisikaan. äiti kysyy onko kaikki hyvin ja kyyneleet
alkavat virrata tälläkertaa nopeammin, niin etten
kerkeä niitä pyyhkimään. en kykene vastata äidin kysymykseen,
sillä keskityn liikaa pitämään kaiken sisällä.
suljen silmäni tiukasti kiinni että kyyneleet lopettaisivat
olemassaolonsa. korvat menevät lukkoon ja tuntuu
että paniikkikohtaus alkaa
pikkuhiljaa kolkutella tuloaan. äidin uusi kysymys jää
jonnekkin taustalle, sumuisen utuiselle taustalle joka
liukuu kokoajan kauemmas.

jotenkin selvisin siitä reissusta. en vain pystynyt puhumaan 
ahdistuksestani äidille, kuiskasin hiljaa että minulla on
huono päivä ja sitten äiti vain halasi. en osannut
valita mitä otan kaupasta ja äiti ehdotteli kaikkea
maasta taivaisiin. en jotenkin jaksanut välittää,
ruoat kun jaetaan kahteen osaan. niitä mitä oksennetaan
ja niitä mitä jätetään sisälle. eikä niin pitäisi olla,
ei pitäisi jaotella ruokia niin. mutta mä en osannut valita
siinä hetkessä puolia, mä en osannut valita haluanko
ahmia vai syödä terveellisesti, joten annoin äidin valita
mun ruoat. olin niin väsynyt pelkästä olemassaolosta ja
haaveilin vain ikuisesta kadotuksesta.
siitä että voisin lentää ruokakaupan seinien läpi ylös
korkealle, jonnekkin hyvin kauas pilvien yläpuolelle ja kadota.
ettei tarvitsisi ajatella. ei tarvitsisi olla.

19.8.2014

pikkuhiljaa erotan bulimia-minän oikeasta
minästä. silloin kun ahmimishimo iskee,
se vakuuttelee että "on minulla oikeus syödä
karkkia ja sipsiä, olen parantunut anoreksiastakin!"
vaikka tiedän sisimmässäni ettei siinä ole mitään 
järkeä kun aion sen jälkeen oksentaa. 
silti se yrittää lupailla, etten oksenna syömisen jälkeen.
aina silti oksennan. vaikkei ollut alunperin tarkoitus.
kyllähän sen tietää jo kun ostaa puolen kilon
säkin karkkia ja kaksi sipsipussia. ei se ole kerralla
kenenkään normaalin ihmisen mättö.
jos sen kaiken syö kerralla, tuskin normaalikaan ihminen
pystyisi pitämään sitä sisällä.

joudun kyyneleet silmissä toteamaan,
että tänäänkin epäonnistuin. kävin ostamassa 
tupakkarahoilla sipsiä ja karkkia. söin ne kaikki kerralla
ja oksentelin. pyörryttää, kaduttaa ja kurkusta tulee
taas verta. en osaa kuvailla edes miten pettynyt
olen itseeni, että tänäänkin piti sitten ahmia.
että tänäänkin piti oksentaa, vieläpä e-pillerin jälkeen.

tuntuu että olen hukassa. menetetyt kilot tulevat takaisin,
kaikki palaa hitaasti takaisin ennalleen, masentuneeksi
ja toivottomaksi elämäksi oksentelun keskellä.
en halua. en halua enää jatkaa niin kuin silloin.
en jaksa enää. tämä on ihan liian raskasta.
mikä minussa muuttui? miten saan toivon kipinäni
takaisin...?

18.8.2014

ja mä tein sen taas, ahmin
pitkästä aikaa, mutta tälläkertaa paljon enemmän,
koko päivän, koko ruokavarastoni
tuntuu niin pahalta,
tuntuu kuin olisin pilannut kaiken
vaikka eihän se ole kokonaan totta

oksensin ehkä 5% ruoista jota söin,
ja minä ihan oikeasti söin kuin hevonen jos toinenkin
tai kolmas jopa
minulla ei ole tällä hetkellä muuta syömäkelpoista
kaapeissa kuin puurohiutaleet ja yksi pakastemansikkarasia
ja maitoa ja ketsuppia
ja tilillä on 10 senttiä
hienoa.. rahaa tulee seuraavan kerran 4.9

olen niin tajuttoman täynnä,
niin tajuttoman masentunut
tulisiko tästä ensimmäiset poissaolot
kouluun? rikkooko tämä minun hienon
tsemppaukseni jota en ole kokenut
pitkiin aikoihin? viimeinkin kun tuntuu että
kaikki alkoi järjestyä, löytää paikkansa,
niin minä menin pilaamaan kaiken

katselen tuulessa humisevia lehtiä
kuuntelen miten se piiskaa kattorakenteita
toivoisin olevani tuo tuuli,
vapaa ja nopea,
huoleton
ei tarvitsisi olla tässä,
ahdistavien ajatusten keskellä

olen lihonut
nään sen jo nyt
olen syönyt kolmen päivän edestä
ehkä enemmänkin
ahdistavaa

8.8.2014

jos viikon takaista retkahdusta ei lasketa,
olen ollut kuukauden ja 8 päivää
oksentamatta putkeen.
ahdistavat bulimia-ajatukset ovat harventuneet,
ja uskon että tästä on kiittämistä Venlaflaxin lääkkeelle

olen laihtunut jonkin verran, lähinnä siksi
että en enää ahmi, ja myös siksi että en syö
kovin raskaasti.
ja minä olen kieltämättä iloinen painon putoamisesta,
niin kauan tahdoin sitä alas vaikka se vain nousi,
ja nyt se vihdoin on hieman laskenut.
en osaa sanoa paljon, sillä en omista vaakaa
ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minusta tuntuu
että jaksaisin ehkä keskittyä kouluun
käytyä kurssit ilman että olen puolet tunneista poissa
ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu että
kaikki sittenkin voi järjestyä..

rahan käyttöni on erittäin vastuutonta
ostan mieluummin vaatteita kuin ruokaa.
onneksi tämän kuun lopusta tulee rahaa,
mutta sitä ennen on selvittävä suhteellisen
pienellä summalla joten EN saisi ostaa mitään
muuta kuin ruokaa. onneksi vanhemmat auttavat
tarvittaessa..

4.8.2014

ahdistus ja itkuhumalassa minun oli pakko tekstata
N:lle, hän tuntuu aina siltä ihmiseltä, jolle voin
kertoa kun on paha olla.
ja onneksi hän aina on tukenani, nytkin hän tuli
lauantai yönä hakemaan minua luokseen
kerroin että oksensin, pitkän tauon jälkeen
minulla ei ole ollut kuukauden oksentamattomuus-putkea
sen jälkeen kun 1,5 vuotta sitten aloin oksentelemaan,
joten voin kai olla ihan ylpeä
ja sekin oli onneksi vain yksi retkahdus, yksi sipsipussi,
kaksi dippikermaviiliä ja puolen kilon irtokarkkipussi.
se ei ole läheskään paha.
turposin heti, huomasin sen. kasvot ja vatsa ovat
olleet nämä pari päivää kuin ilmapallot.
sorruin myös sekakäyttämään,
pitkästä aikaa. ei siitä seurannut taaskaan mitään muuta
kuin harmia, ja jälkiolot seuraavana päivänä olivat
aivan hirveät. kolme tuntia huutoitkua ja ajoittaista
hyperventilointia lattialla, sitten sain rauhoitettua itseni
sen verran että lähdin taas N:lle.
note to self: oppisitko kerrankin virheistäsi 

en ole enää zombi, ainakaan samalla tavalla kuin
pari viikkoa sitten. osaan jo itkeä, en tiedä onko se 
hyvä. mutten osaa oikein nauraa, en vieläkään.
en heittäytyä täysillä, olla 100% aito.
tunnen itseni valheelliseksi ja teennäiseksi, vaikea
saada nautintoa tai mitään muutakaan irti mistään.

kouluun kolme yötä, ahdistaa.