Sairastumiseni alkoi aika huomaamatta. Olin aina tuntenut olevani isompi kavereitani. Vihasin sitä tunnetta, kun otti kavereiden kanssa yhteiskuvia, ja kun niitä katsottiin yhdessä, näki itsensä isona, aivan kuin jonain jättiläisenä muiden pienten normaalikokoisten keskellä. Se oli sanoinkuvaamattoman kamalaa. Aika klassinen tämä anoreksian alku, että tuntee itsensä ''lihavaksi''. Söin aina todella paljon, ja pysyin silti normaalipainon alapuolella. Ja nyt oikeasti tarkoitan että paljon; hampurilaisia jokatoinen päivä, keksipaketteja, karkkipusseja, sipsiä, popcornia, monta litraa cocacolaa... lista voisi olla loputon.. 
Kaikki alkoi noin vähän yli vuosi sitten (kyllä, en ole sairastanut sen pitempään), kun aloin jättää kaikki herkut pois. En lopulta sallinut itselleni pienintäkään suklaan palaa, ja koin heti masennusta jokaisesta herkusta, mikä minun täytyi ''näytön vuoksi'' syödä. Laskin kalorit pieneen vihkooni, jopa purkan kalorit. Äidilläni oli pienenä anoreksia, ja hän on koko elinikäni paasannut minulle siitä, kuinka hän ei halua että sairastun siihen, ja että kuinka kamalan laiha olen ja että minun täytyy lihottaa. Äidillä itsellään on alkoholi ongelma, ja vaikka hän itse aina lupasi olla juomatta, huomasin silti piilotetut pullot ja äidin humalaisen olemuksen. Anoreksia oli myös tapa jolla sain äidin huomion pois alkoholista. Tapa jolla pystyin ''kostamaan'' hänelle aiheuttamansa tuskan. Sillä tiesin, että se sairaus kyllä saisi huomion.
Aloin terveellistää ruokavalioni pelkkiin kasviksiin keväällä kahdeksannen luokan lopussa. Koska minulla on ilmeisesti ollut aina hyvin nopea aineenvaihdunta, aloin laihtua kovaan tahtiin. Kävin entisen poikaystäväni kanssa ehkäisyneuvolassa samoihin aikoihin, missä painoni nopea lasku huomattiin. (42kg / 163cm) ja sain uuden ajan ehkäisyneuvolaan. Kun viikonpäästä painoin lähemmäs neljääkymmentä, neuvolan hoitaja lähetti kutsun poliklinikalle. Minua ei voinut vähempää kiinnostaa sairaalahoitajat tai äidin jatkuva mäkätys syömisistäni. Poljin yöllä crosstrainerilla (en tosin paljoa, max. vain puoli tuntia) ja söin päivisin noin 300kcal (ja vain kasviksia yleensä). Ajattelin kokoajan ruokaa, ja ahdistuin yhdestä pikku karkista, minkä ex-poikaystäväni pakotti minut syömään.
Lopulta aloin käymään ravitsemusterapeutilla, ja se vaihtui kahdesti, sillä mikään ei tehonnut minuun. Sitten minua alettiin pelottelemaan osastolla, jonne lopulta menin jonoon. Painoni tippui, ja äiti oli kuulemma yöllä käynyt tarkistamassa, hengitänkö.
Riensin muiden ohi osastopaikka jonossa, ja 1.päivä syyskuuta saavuin osastolle. Ensimmäisenä osasto aamuna mittasimme painoni, ja se oli tasan 34kg ja pulssi oli kuulema hengenvaarallinen. Minusta oltiin todella huolissaan, mutta itse en osannut oikein suhtautua mihinkään mitenkään.
Parantumiseni meni ylös alas kokoajan. Pystyin koko osasto ajan syömään annetut määrät (jos rasvan pyyhkimistä ei lasketa ja sitä että piilotin alussa pari kertaa leivän taskuun) ja aloin parantumaan.
0 ihanaa:
Lähetä kommentti